Auliisti onnellinen -blogi

Usein kuulumisia vaihtaessamme kerromme huippuhetkistä tai jostain erityisestä. Harvemmin pysähdymme katsomaan elämäämme arjen keskellä. Kuitenkin nuo arkiset, lähes huomaamattomat touhut ja tavat ovat usein niitä, joita menetettyämme eniten kaipaamme.

Onnellisuuden kannalta ystävyys, läheiset ihmiset ja ryhmään kuulumisen tunne ovat erittäin merkityksellisiä. Tämän tietäen ystävänpäivän aamuna jälleen huolella valitsin facebookiin sopivasti ystävyyttä symboloivan kuvan ja toivotuslauseet.

Laatiessani kiitollisuusaiheista harjoitetta Ilon ja onnellisuuden kuntosalille törmäsin netissä videoon, jossa oli tutkittu kiitollisuuden ilmaisemisen vaikutusta onnellisuuteen. Tutkimukseen osallistuneet miettivät henkilön, joka oli vaikuttanut heidän elämäänsä ja jota he eivät

Vuosia sitten meillä oli yökylässä naapurin 4-vuotias Milla. Hän halusi nukkua minun ja mieheni välissä. Siinä sitten yöpuulle käytyämme Milla ryhtyi miettimään, kenen kanssa hän menisi naimisiin ja kenen kanssa hän ei voisi mennä naimisiin (isän, koska hän on jo äidin).

Tänä aamuna herättyäni ihana aikainen kevät oli mennyttä ja maassa oli kymmenkunta senttiä märkää lunta. Olin toivonut, että ennustettu lumisaderintama olisi jäänyt Suomenlahden eteläpuolelle virolaisten kiusaksi. Mutta ei. Ei auttanut lorut ja loitsut. Ja lisää satoi.

Onnellisuus on yksi ihmisen perustarpeista. Jokainen sen tietää ja tuntee, mutta määritellessä se ikään kuin livahtaa käsistä. Mitä onnellisuus on minulle? Minkälainen on minun onnellisuuteni?

Eräänä päivänä autolla ajaessani huomasin ärsyyntyväni. Enkä usko edes olevani ainoa, joka liikenteessä höyryää typeristä kanssakulkijoista. Ruuhkat ovat varmaan yksi helpoimmista paikoista polttaa päreensä. Nyt kuitenkin onnistuin nappaamaan kiinni ärsyyntymisestäni kohtuullisen nopeasti ja huomasin, että päätäni kuumotti.

Tämän päivän HS:ssa on Erno Rautarinnan hieno kirjoitus bussissa tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa kanssamatkustajat taltuttivat riehumaan ryhtyneen miehen. Yleensä saamme lukea päinvastaisista tilanteista, joissa välinpitämättöminä tuijotetaan pois

Eräänä iltana mieheni totesi puolileikillään ilmassa leijuvan sulosointuja ja säyseyttä. Vaikka kommentti oli ihana ja kannustava, jäin miettimään, että näin ei varmaankaan jatkuvasti ole.

Viime päivinä on mediassa kovasti keskusteltu, miksi arkikuvahaaste ärsyttää. Kuvia on arvosteltu milloin kaunistelluiksi, milloin inhorealistisiksi tai ihan turhiksi. Haluan puolustaa arkikuvahaastetta, sillä se on aivan loistava onnellisuusharjoite.

Minkälaisena näet oman tulevaisuutesi? Minkälainen olet 80-vuotiaana? Entä mitä teet 85-vuotiaana? Jäin pohtimaan omaa tulevaisuuttani, kun katsoin eilen aivan loistavan brittidokumentin Tinkimättömät tyylitaiturit Ylen Teemalta. Se kertoi kuudesta noin 80-vuotiaasta leidistä, joista jokainen nautti elämästään – ja töistään – täysin siemauksin.

Kirjoitin muutama viikko sitten keväänvihreistä autoista, kuinka keskistyessäni niihin näin niitä uskomattoman paljon. Ja olen nähnyt siitä lähtien. Ja eräänä päivänä huomasin, että keväänvihreistä autoista on tullut minulle onnellisuusankkuri.

Käpylässä tänään ajellessani huomasin hevoskastanjapuiden kukkivan. Ja samassa hetkessä olin siirtynyt muistoissani Pariisiin ja vuoteen 1986, jolloin olimme siellä kurssimatkalla. Juuri silloin siellä kukkivat minulle aivan oudot ja eksoottiset hevoskastanjapuut.

Vuosia sitten olin lähdössä junalla Pariisista Toulouseen. Iloisena tulevasta matkasta kävelin rautatieaseman hallin poikki. Vastaani tuli nuori mies, joka pysähtyi eteeni ja pyysi rahaa junalippua varten. Sen enempää harkitsematta avasin käsilaukkuni, otin esille lompakkoni ja kysyin, kuinka paljon hän tarvitsee.

Kuinka usein kaipaankaan ylimääräistä tuntia arkeeni. Ehtisi kerrankin tehdä kaikki, kunnolla ja kiireettömästi loppuun saakka. Kuvittelen mielessäni, kuinka tuo ylimääräinen tunti tekisi minusta tehokkaamman ja aikaansaavemman. Ja levollisemman ilman päässäni pyörivää Pitäisi vielä -listaa.

Muutama vuosi sitten olimme mieheni kanssa lomalla Roomassa. Eräänä iltana palaillessamme hyvin syöneinä ravintolasta kohti hotellia hiukan ennen puolta yötä kaukaa rupesi kuulumaan kaunista musiikkia. Jatkoimme matkaamme ja musiikki voimistui. Kunnes näimme, että antiikinaikaiseen kivimuuriin oli heijastettu upea valo- ja äänishow.

Muutama päivä sitten ilmestyneessä Kirkko ja kaupunki –lehdessä oli loistava artikkeli, missä lastenpsykiatri Jukka Mäkelä kertoi, miten sylissä pitäminen on lapsen aivoille tärkeää. Syliin ottaminen lähettää aivoille viestin, joka rauhoittaa, rentouttaa ja vähentää stressiä. Lapsi kokee olonsa turvalliseksi, jolloin aito yhteys toiseen ihmiseen tulee mahdolliseksi.

Tämän päivän Hesarissa (su 25.1.15) on loistava Ann-Mari Huhtasen artikkeli ”Aivoissamme on ruuhkaa juuri nyt”, jossa hän kuvailee, miten ärsykevirta, informaatiotulva ja monen asian samanaikainen tekeminen stressaavat aivojamme.

Tapasin tässä muutama päivä sitten ystäväni, jonka elämäntilanne on todella haastava ja surullinen. Olisin onnellisuusvalmentajana mielelläni auttanut häntä, mutta pelkästään onnellisuuden mainitseminenkin olisi tuottanut hänelle vain lisää stressiä.

Luin tänään Hesarista, miten Englannissa ystävänpäivä aiheuttaa valtavia paineita parisuhteelle. Naiset odottavat tulevansa huomioiduiksi ja hemmotelluiksi. Ja miesrukat yrittävät arvata toiveet ja yltää ihmissuhdepelin sanattomiin vaatimuksiin.

Tapahtuuko teille muille koskaan, että jumiudutte ankeuteen? Vaikka kuinka tietäisi, mitä pitäisi tehdä, niin ei vain saa itseään liikkeelle eikä mielialaa kohoamaan? Ja jotta kurjuus todella tuntuisi surkealta, vielä moittii itseään. Ei kelpaa edes itselleen.