Eräänä iltana mieheni totesi puolileikillään ilmassa leijuvan sulosointuja ja säyseyttä. Vaikka kommentti oli ihana ja kannustava, jäin miettimään, että näin ei varmaankaan jatkuvasti ole. Pitkän avioliiton aikana on usein ilmeisesti kuulunut vaatimuksia, nalkutusta, sarkastisia huomioita tms. yhtä mieltä alentavaa.
Onko meillä aikuisilla ihan oikeasti oikeus purkaa pahaa mieltämme kumppanillemme? Pitääkö puolison kestää ja ymmärtää väsyneen keski-ikäisen kiukuttelua? Parisuhteessa tilanteen tekee herkästi haavoittuvaksi myös toisen tuttuus. Sitä osaa suunnata miekkansa varmuudella toisen kipeimpään kohtaan. Ja vielä vääntää veistä haavassa.
Ja kuitenkin uskallan väittää, että harva meistä ihan oikeasti syvimmiltään ja aidosti haluaa loukata ihmistä, jonka on rakkaaksi kokenut ja itselleen valinnut. Arki vain ajaa ylitsemme ja tekee meistä reaktiivisia. Ja nimenomaan tuolloin kaipaamme eniten huomiota, ymmärrystä, läheisyyttä ja hellyyttä. Ja kun emme sitä heti saa, reagoimme käsittämättömillä, vähintäänkin eriskummallisilla tavoilla. Kuka nyt riivinrautaa haluaisi halata.
Onko siis hyväksyttävämpää kiukutella kuin osoittaa tarvitsevansa toisen huomiota? Vai onko kyse pelosta? Mitä jos paljastankin itseni, voin tulla loukatuksi? Mitä jos rakkauteni tarve joutuukin naurunalaiseksi? Tätä välttääksemme pelaamme kokoaikaista ihmissuhdemonopolia. Ja reagoimme toistemme reaktiivisuuteen.
Kuitenkin kun purkaa auki omia kiukuttelujaan ja vaatimuksiaan, loppujen lopulta päätyy aina kohtaan, jossa seisoo rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tarve. Ja kun tuon tarpeen löytää ilman monopolia ja uskaltautuu kokemaan ja ilmaisemaan sen ilman riivinrautaa, niin ilmassa leijuu sulosointuja ja säyseyttä.
Suloista pääsiäistä toivottaen
Auli
orkidea © Ida Bragge
