Hei rakas ystävä,
Muistan, kuinka pienenä juoksin aina piiloon, kun kotiimme tuli sukulaisia vierailulle. Toisaalta oli mukava tavata serkkuja, mutta heidän kohtaamisensa jännitti ja ujostutti kovasti. Vielä aikuisenakin olen välillä löytänyt itseni tilanteesta, että juhlissa olen paennut keittiöön tai johonkin syrjäiseen nurkkaan. Siellä olen sitten toivonut, että joku tulisi juttelemaan minulle.
Mieheni työn takia olemme asuneet useissa eri maissa. Kun aikoinaan muutimme Oulusta Pariisiin, odotusarvoni olivat korkealla. Kuvittelin tutustuvani tuossa tuokiossa naapureihin, mutta eihän suurkaupungissa ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Lisäksi mieheni matkusti kaikki viikot työhommissa pitkin Ranskaa ja näimme vain viikonloppuisin. Yhteydenpito Suomeenkin oli kallista, sillä elettiin aikaa ennen internetiä ja whatsappia. Olin kahdeksan miljoonan ihmisen ympäröimänä ihan yksin.
Pahimmillaan yksinäisyys oli kuin musta ammottava kuilu, jonne upposi aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Omat voimat ja keinot hupenivat kuilun seinien kasvaessa. Sitä vain toivoi, että joku heittäisi köyden ja vetäisi minut ylös sieltä. Sillä sisimmässään jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Meissä jokaisessa elää syvä halu kuulua joukkoon ja olla olemassa muille.
Kunnes puolentoista vuoden kuluttua eräänä päivänä oivalsin, ettei kukaan tule pelastamaan minua neljän seinän sisältä. Minun pitäisi kerätä kaikki rohkeuteni ja lähteä itse liikkeelle. Lopulta keksin laittaa Suomi-instituutin ilmoitustaululle viestin, että kaipaan seuraa. Tuosta viestistä rakentui tikapuuni takaisin sosiaaliseen elämään.
Mutta aina vaihtaessamme maata omat sosiaaliset suhteeni katkesivat ja uudessa maassa minun piti aloittaa niiden rakentaminen alusta. Niinpä olen lapsettomana ja koirattomana joutunut usein pakottamaan itseni etsimään ihmisiä erilaisten harrastusryhmien ja newcomersclubien kautta.
Matkan varrella olen oppinut, miten paljon uusien ihmissuhteiden luominen vaatii. Se vaatii mielettömästi voimaa kartoittaa erilaisia mahdollisuuksia, rohkeutta mennä uusiin tilanteisiin, kärsivällisyyttä kohdata paljon ihmisiä, sillä kaikkien kanssa ei löydy yhteistä säveltä eikä jokaisesta tule ystävää, sekä sitkeyttä – pettymyksistä huolimatta – toistuvasti ehdottaa tapaamisia. Se ei ole helppoa. Enimmän aikaa se on pelottavaa ja väsyttävää.
Miksi uusiin ihmisiin tutustuminen pelottaa?
Vaikka sosiaaliset taitoni ovat ihan hyvät, tunnistan yhä itsessäni pelon mennä puhumaan uudelle ihmiselle. Mitä hän minusta ajattelee? pyörii usein päällimmäisenä mielessäni. Mitä osaan oikein sanoa hänelle? Kääntyykö hän pois ja torjuu minut?
Ymmärrän kyllä, että taustalla on ihmisyyteen liittyvä, ikiaikainen hylkäämisen pelko, joka tekee erittäin suureksi kynnyksen ottaa itse se ensimmäinen askel ja etsiytyä uusien ihmisten seuraan.
Välillä tuntuu turvallisemmalta jäädä olemaan yksin kuin etsiä seuraa. Silloin yksin oleminen toimii ikään kuin suojamuurina hylkäämisen pelkoa vastaan.
Lisäksi yksinäisenä ja pelokkaana tulkitsee pienenkin epäröinnin toisen puolta herkästi henkilökohtaiseksi torjunnaksi. Kun toinen ei esimerkiksi kiireen takia ehdi soittamaan, mielemme lähtee nopeasti pyörittämään ajatusta hylkäämisestä. Tuo ihminen ei halua olla kanssani. Minussa täytyy olla jotain vikaa. Kun torjumisen kokemuksia ja tulkintoja kertyy yhä lisää, kynnys uusiin ihmissuhteisiin kasvaa aina vain suuremmaksi.
Joskus myös joukossa tai toisen ihmisen seurassa voi kokea olevansa yksinäinen. Tajuaa vain olevansa ihan eri taajuudella eikä sillä hetkellä löydä yhdistävää tekijää – yhteyttä – toiseen ihmiseen. Silloin kokee olevansa totaalisen erillään muista eikä ihmissuhteet tyydytä meidän inhimillistä perustarvettamme kuulua joukkoon.
Yksinäisenä ja erillisenä – tai siellä keittiön nurkassa piilossa – sitä kovasti toivoo, että joku näkisi minut ja haluaisi olla ja jutella minun kanssani. Olisi ihanaa, jos joku olisi kiinnostunut minusta ja samoista asioista kuin minä, ymmärtäisi minua ja jonka kanssa kokisin suurta yhteyttä.
Monissa noista toiveista katse on kääntynyt sisäänpäin, minuun. Mitä tapahtuisi, jos yksinäisenä hetkenä osaisimme kääntää katseemme ulospäin, toiseen ihmiseen? Jos osaisimme olla kiinnostuneita hänestä, hänen mielipiteistään ja hänelle tärkeistä asioista.
Olen oivaltanut, että sosiaalisissa tilanteissa oma vaikeuteni mennä juttelemaan vieraalle ihmiselle johtuu nimenomaan katseen kääntymisestä itseeni. Kun olen opetellut kääntämään katseeni ja huomioni edessäni olevaan ihmiseen ja keskittynyt siihen, mitä hän tarvitsee, hylkäämisen pelkoni on haihtunut lähes olemattomiin.
Samalla olen ymmärtänyt, että voin muuttua tarvitsijasta antajaksi. Minun hymyni ja huomioni voivat olla merkityksellisiä. Sillä kohtaamisen lahja on arvokas jokaiselle vastaanottajalle.
Lämpimiä kohtaamisia toivottaen
Auli
Teksti on julkaistu myös Hidasta elämää -sivulla .
Kirja Onni asuu jo sinussa, joka auttaa sinua ymmärtämään syvemmin itseäsi ja muita sekä löytämään oman tapasi olla onnellinen. Se on myös loistava lahja kaikille, joiden toivot olevan onnellisia.
Ps. Jos et ole vielä Iloversumin sähköpostilistalla ja haluat saada aina tuoreeltaan tiedon uudesta mielenjumppaharjoitteesta, blogiteksteistäni tai koulutuksistani niin liity tästä linkistä. Saat liittymislahjana 5 tapaa rentouttaa aivot 60 sekunnissa -oppaan.
Iloversumin tietosuojaseloste
