Elämänmatkallani yksi isoimmista käännekohdista on ollut se hetki, kun päästin irti rakkaudettomuuden kolostani.
Sairastuin viisitoistavuotiaana nivelreumaan. Ja noin parikymppisenä, täysin pätevänä keittiöpsykologina tein tulkinnan, että reumani johtui tarpeestani saada hoivaa ja huomiota. Olin nimittäin syntynyt kuusilapsisen perheen kolmantena. Ajattelin, että en ollut lapsena saanut niin paljon huomiota ja rakkautta kuin olisin tarvinnut, vaikka tiesin vanhempieni tehneen parhaansa ison lapsikatraan kanssa. Niinpä uskoin reumani varmistavan, että saan hoivaa ja huolenpitoa ainakin aikuisena.
Annoin tuon tulkinnan vaikuttaa elämääni liki kaksikymmentä vuotta. Olin todella kipeä ja huonossa kunnossa. Ja leikkauksiakin saattoi olla useampia vuodessa. Joten todellakin hoiva ja huolenpito oli taattu. Lisäksi uskoin vakaasti, etten voisi itse vaikuttaa hyvinvointiini. Olinhan jo valmiiksi sairas. Eikä minusta olisi saanut tervettä, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Eli ei kannattanut edes yrittää.
Onneksi käteeni sattui Annastina Vrethammarin kirja nimeltään Ajattele elämäsi hyväksi. Sen myötä tajusin, kuinka nuorena tekemäni tulkinta reumani syystä antoi minulle luvan olla huonossa kunnossa. Sehän jopa vaati sitä, ikään kuin en muutoin tulisi rakastetuksi ja huomioiduksi. Oivalsin, että tuo tulkinta ei millään muotoa ollut hyödyllinen hyvinvointini kannalta. Päinvastoin. Joten hylkäsin sen.
Siinä sitten olin ilman tulkintaa, mutta yhä tunsin rakkaudettomuuden kolon sisälläni. Ymmärsin kuitenkin, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Enkä niin ollen voinut vaatia ketään muuta rakastamaan koloani täyteen. Minun pitäisi onnistua itse rakastamaan itseäni niin, että tuo kolo täyttyisi. Mutta miten? Vaikka kuinka yritin olla positiivinen ja rakastava, aina vaan yhtä suuri kolo rakkauden tarpeineen kirveli sisälläni. Miten ikinä onnistuisin tehtävässäni?
Kunnes eräänä iltana kuulin sisältäni kysymyksen: So what? Minussa on rakkaudettomuuden kolo, mutta entä sitten? Eihän sen tarvitse määrittää minua nyt! Voin ihan itse päättää, annanko tuon kolon vaikuttaa elämääni tästä eteenpäin. Voin ihan itse päättää, minkä merkityksen annan elämässäni tapahtuneille asioille. Ja voin ihan itse valita, surenko kolooni käpertyneenä vai nautinko elämästäni sen ulkopuolella.
Ja ykskaks olin vapaa. Tuo kolo ei vaivannut minua enää. Menneisyyteni koloineen oli minussa yhä, mutta minun ei tarvinnut enää yrittää täyttää tai muuttaa sitä. Olin hyväksynyt sen olemassaolon semmoisena kuin se oli. Ja samalla olin irtautunut siitä. Yhtäkkiä olinkin tuon kolon ulkopuolella ja pystyin katsomaan sitä ilman kipua. Surun sijasta tunsinkin huikaisevaa vahvuutta.
Samalla tajusin myös, että jokaisella meistä on oma rakkaudettomuuden kolonsa tai sydänhaavansa kipuineen. Joka ikinen ihminen tässä maailmassa kaipaa rakkautta ja huomiota.
Rakkaudettomuuden pelko tekee niin kipeää, että sen pyrkii torjumaan kaikin keinoin. Hukuttamaan sen jatkuvaan kiireeseen tai viihteeseen. Tai peittämään sen muiden tunteiden alle. Sillä kaikki meidän ikävät tunteet nousevat siitä pelosta, ettei meitä rakasteta tai hyväksytä. Sen vuoksi huomiota, myötätuntoa ja rakkautta ei voi koskaan antaa liikaa kenellekään.
Kuitenkin tuon rakkaudettomuuden pelon tunnistaminen, ja erityisesti sen hyväksyminen osaksi ihmisyyttä, on portti vapauteen ja aitoon onnellisuuteen. Kun lakkaa taistelemasta sitä vastaan, löytää oven, jossa lukee: So what? Näin on – Mutta entä sitten?
Teksti on julkaistu samana päivänä myös Hidasta elämää -sivustolla
