Kirjoitin muutama viikko sitten keväänvihreistä autoista, kuinka keskistyessäni niihin näin niitä uskomattoman paljon. Ja olen nähnyt siitä lähtien. Ja eräänä päivänä huomasin, että keväänvihreistä autoista on tullut minulle onnellisuusankkuri.
Käpylässä tänään ajellessani huomasin hevoskastanjapuiden kukkivan. Ja samassa hetkessä olin siirtynyt muistoissani Pariisiin ja vuoteen 1986, jolloin olimme siellä kurssimatkalla. Juuri silloin siellä kukkivat minulle aivan oudot ja eksoottiset hevoskastanjapuut.
Vuosia sitten olin lähdössä junalla Pariisista Toulouseen. Iloisena tulevasta matkasta kävelin rautatieaseman hallin poikki. Vastaani tuli nuori mies, joka pysähtyi eteeni ja pyysi rahaa junalippua varten. Sen enempää harkitsematta avasin käsilaukkuni, otin esille lompakkoni ja kysyin, kuinka paljon hän tarvitsee.
Kuinka usein kaipaankaan ylimääräistä tuntia arkeeni. Ehtisi kerrankin tehdä kaikki, kunnolla ja kiireettömästi loppuun saakka. Kuvittelen mielessäni, kuinka tuo ylimääräinen tunti tekisi minusta tehokkaamman ja aikaansaavemman. Ja levollisemman ilman päässäni pyörivää Pitäisi vielä -listaa.