Ystävälläni on eteisessä ihanan paksu matto, jonka päällä hän venyttelee juoksulenkiltä palattuaan. Eräänä päivänä hän oli venyteltyään heittäytynyt matolle pitkäkseen, laittanut kännykästään musiikkia soimaan ja jäänyt siihen nauttimaan. ”Heittäydyn, koska voin,” hän kertoo ajatelleensa siinä maatessaan.
Hänen kertoessaan tapahtuneesta löysin samalla hetkeltä päästäni säännön, joka kertoi eteisen matolla makoilun olevan – jos ei nyt ihan kiellettyä – niin ainakin hyvin kyseenalaista. Kuinkahan paljon päässäni mahtaakaan olla sääntöjä, jos eteisen matolla makaaminenkin on saanut omansa? Se on kuitenkin tärkeysjärjestyksessä vasta ehkä jotain nro 1735.
Juuri nuo päässämme olevat kummalliset säännöt estävät meitä huomaamasta hetkiä, joihin tarttuminen lisää onnellisuuttamme. Nuo säännöt vievät elämästämme hauskuuden ja leikkisyyden ja tekevät meistä vakavia puurtajia. Ne saavat meidät unohtamaan, että juuri nyt ja tässä hetkessä on mahdollisuus iloon.
Entä jos ryhtyisinkin katsomaan maailmaa lapsenomaisen leikkisyyteni kautta? Huomaisin taianomaisia hetkiä kuin ovia iloon ja hauskuuteen? Hupsuttelisin ja tekisin jotain hassua ilman mitään järkevää syytä? Menettäisin ehkä muutaman minuutin totista aikuisuutta, mutta loppupäivästäni tulisi paljon keveämpi ja iloisempi. Nauraisin ehkä enemmän. Olisin hauskempaa seuraa. Ja takuulla tuntisin itseni onnellisemmaksi.
Päätän siis matkia ystävääni ja kirjoittaa jääkaapin oveen muistutuslapun, jossa lukee ”Heittäydyn, koska voin.”
Ja heittäytyä nautinnollisiin hetkiin mahdollisimman usein. Koska oikeasti voin.
Kevättalven auringossa © Tommi Malimaa
Lue lisää leikillisyyden ja elämän ilojen onnellistavasta vaikutuksista:
http://www.deepfun.com/fun/2010/08/the-happinessplayfulness-connection/
http://greatergood.berkeley.edu/article/item/10_steps_to_savoring_the_good_things_in_life
